Tämän värisuoran materiaalini syntyi vuosina 1981–82 Helsingissä.
Opiskelin toista vuotta Taideteollisessa korkeakoulussa, josta sain lainata MamiyaRB-rullafilmikameran, jonka filmikoko on ”6×7” eli 56×67 mm. Kuvasuhde noudattaa klassista saksalaista ”Das Ideal Format” -ajatusta, vaikka Mamiya on japanilainen.
Mistä lähtökohta tälle sarjalle? Olin – savolaisena – asunut Helsingissä opiskelujen takia jo toista vuotta. Olin ryhtynyt kiinnittämään huomiota kerrostalojen porttikongien pielissä oleviin kolhuihin ja naarmuihin, joita pääasiassa pihoille ajaneet autot olivat niihin synnyttäneet.
Samoihin aikoihin meillä oli Pentti Sammallahden vetämä värivedostuskurssi, jonka puitteissa teimme hitaasti vedoksia Jobon laitteistolla. Pimeässä valotettu vedos laitettiin kehityspurkkiin. Purkki vietiin laitteeseen, joka pyöritti sitä koneellisesti vesihauteessa. Se oli säädetty tavoitelämpötilaan. Meitä oli kahdeksan opiskelijaa, joten edistyminen oli todella verkkaista.
Näiden seinäotosten valotusajat olivat vähintäänkin sekunteja, joskus minuutteja. Käytin – valitettavasti – sitä filmiä, joka oli edullisin. Enkä ollut tietoinen, että olisi ollut myös keinovaloon tarkoitettu värinegatiivifilmi, joka olisi toiminut paljon paremmin myös ylipitkissä valotuksissa. Nyt tiedän, että kyse on resiprokkivirheestä.
Kun sitten lukuvuonna 1984–85 teimme Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osaston projektina POLTE-näyttelyn – Helsingin kaupungin tilauksena – Jugendsaliin, niin silloin palasin näihin. Aloin vedostamaan näitä kuvia TaiK:n upouudessa värilaboratoriossa. Pentti Sammallahti sattui yhtenä iltana olemaan paikalla, jolloin vietimme pitkän illan näiden negatiivien parissa. Miksi? Koska Penttiä kiinnosti, mitä negoistani syntyisi.
Menin pimeään, valotin paperin ja laitoin sen uunituoreeseen automaattikehityskoneeseen. Koska kuivuria ei koululla ollut varaa ostaa, niin kymmenen minuutin kuluttua vedos tuli märkänä ja punertavana – valkaisukiinnitteen peittämänä – pimeähuoneen seinässä olevasta aukosta. Sen jälkeen vedosta pestiin ja huuhdottiin useita minuutteja, vedettiin kuvan pinnalta telalla suurin osa pesuvedestä pois ja puhallettiin kuivaksi hiustenkuivaajalla. Märkänä kaikki värivedokset olivat sinisiä, joten uunituoreen koevedoksen värejä päästiin arvioimaan vasta noin puolen tunnin päästä. Silloin oli aikaa tällaiseen.
Emme saaneet värejä toimimaan. Aina jokin oli pielessä. Lopulta Pentti sanoi, että filmillä oleva informaatio ei kohtaa värivedostuspaperin vastaanottokykyä. Ihan noilla sanoilla Pentti ei sitä varmaankaan sanonut, mutta ymmärsin pointin. Kello oli yöllä varmaankin jo kolme. Lähdettiin yökahville. Mäkelänkadun ja Koskelantien kulmilla oli 24H-huoltamo. Juotiin siellä kahvia ja pelattiin Raha-automaattiyhdistyksen Ruletti-peliä pari tuntia. Jäätiin parikymppiä voitolle.
Palasin näihin The Walls -kuviin muutamia vuosia sitten. Nykyaikainen kuvankäsittely mahdollistaa yli 40 vuotta vanhoista negatiiveista tehtyjen skannausten editoimisen niin, että vihdoinkin voin sanoa, että ”tätä tavoittelin”.
