Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi Pieksämäen lukiosta. Elämä edessä. Pyrin Taideteolliseen korkeakouluun. Vielä ei tärpännyt. Mutta seuraavana vuonna kyllä.
Pääsin apuhoitajaksi Vaalijalan keskuslaitokseen, joka oli jo tuolloin Suomen suurimpia kehitysvammaisten hoitolaitoksia.
Ensimmäisenä työpäivänäni pesin kaikki 26 miestä. Iältään 20–40-vuotiaita. Pesu oli selvästikin testi, että sovellunko työhön. Sovelluin.
Muutaman viikon työskenneltyäni päätin hankkia pienen taskukameran, jolla sitten kuvasin rullan tai pari päivässä, kahden kuukauden ajan. Joka ilta töistä päästyäni kehitin filmit ja tein pinnakkaiset. Halusin nähdä, mitä töissä oli tapahtunut.
Kun Valokuva-lehti julkaisi kuviani kolme vuotta myöhemmin, oli artikkelin otsikko Valokuva todellisuuden tulkkina. Niin minäkin sen silloin koin.
Vuonna 1997 julkaisin kuvista kirjan Replika sekä pidin näyttelyn Helsingin taidemuseon ylläpitämässä Kluuvin galleriassa. Tuossa vaiheessa näyttelyarkkitehtuurista oli jo tullut kiinteä osa ilmaisuani.
