Äidilläni oli neuvostovalmisteinen Lubitel, kaksilinssinen refleksikamera, jota vanhempani käyttivät vain perhejuhlien kuvaamiseen. Yksi kahdentoista kuvan rulla riitti yleensä koko vuodelle.
Laite oli kiehtova. Ehkä jotenkin vähän kiellettykin. Ainakin meiltä lapsilta. Alkoi siksikin kiinnostaa.
Muistan, että äiti oli ottanut valotetun rullan pois ja vienyt sen valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi. Tiesin, missä kamera oli ja päätin kokeilla.
Vein kameran paikalliseen valokuvausstudioon, jossa ystävällinen valokuvaaja latasi uuden filmin ja luultavasti opasti minua laitteen käytössä.
Kuvasin perheenjäseniä ja ystäviä naapurustossamme. Sillä kertaa sain mitä halusin. Olin silloin 8-vuotias.
