Leo Montonen (1905–1968) oli veskansan eli Saimaan saariston ihmisten ja elämänmuodon tallentaja. Hän on mielestäni ollut elinaikanaan Etelä-Savon merkittävin valokuvaaja.
Vaikea sanoa, miten olisi käynyt, jos Mikkelin valokuvakeskusta ei olisi: mikkeliläinen leipuri Jorma Hölttä vieraili keskuksella, koska esillä oli kuva, jossa hän keikkui muiden Tuppuralan lasten kanssa koivunoksassa. Hölttä tuli katsomaan kuvaa, josta oli saanut tiedon. Olin silloin asiakaspalvelussa. Hölttä ehti jo poistua keskuksen tuulikaappiin, mutta palasi kuitenkin ja kysyi arasti:
– Olisi sellaisia lasinegatiiveja pärekorillinen. Mitä niille pitäisi tehdä?
– Vie kuule tuonne Metsä-Sairilan kaatopaikalle. Sinne ne muutkin niitä vie.
– Selvä. Minäpä tuon ne tänne.
Kului pari tuntia. Hölttä saapui pärekorin kanssa. Kori oli vanha ja risa, joten Jorma oli jakanut osan aineistosta muoviseen leipälaatikkoon.
Illalla otin korien sisällöt syyniin. Suurin osa laseista oli nippuina. Pölyn ja roskien peitossa. Oli jonkin verran pahvirasioita, joissa Montonen oli negatiivit ostanut.
Lasinegatiivifilmien herkkyys 1920-luvulla? Hämmästyin, koska paketeissa luki 400 ASA!
Yhden rasian päällä luki kauniilla käsialalla Uikkaala. Rasiassa oli kaksitoista negatiivia. Kuvasin ne valopöydällä kännykälläni, jotta olisivat turvassa pilvessä.
Mikä oli tunne silloin? Sanoin itselleni:
– Kuule Olli, nyt tiedät, miltä lottovoittajista tuntuu!
Jo saman illan aikana julkaisin joitakin kuvia omalla Facebook-seinälläni. Pian selvisi, että Uikkaala on kylä Puumalan Lintusalossa.
Montosen arvoitus alkoi ratketa.
Tein pikaisesti matkan Puumalaan ja Lintusaloon, kun oli selvinnyt, että Montosen kotipaikka oli Uikkaalan Sääski, vilkkaan vesireitin varrella.
Olen ennättänyt haastatella useita Montosen aikalaisia, joilta olen saanut kohtalaisesti tietoa Leon vaiheista. Hänen aktiivinen kuvauskautensa jäi todella lyhyeksi: tuli sota, johon hän osallistui konekiväärikomppaniassa. Tapahtui jotakin, joka päätti hänen sotansa. Siihen loppui myös valokuvaaminen. Aktiiviura kesti vain noin viisitoista vuotta.
Montonen kirjoitti ”Ammattienetistämislaitokselle” todennäköisesti 1930-luvun alussa:
”Olen sellainen matkakuvaaja, joka kierrän talosta taloon ja tilattaissa saavun perhejuhliin, häihin, hautajaisiin y. m. Vuodesta 1923 olen harjoittanut valokuvausta, 1926 lähtien ammattimaisesti. Teen kyllä muitakin töitä kuin ainoastaan valokuvia, mutta se on sentään pääelinkeinoni, ainakin kesäiseen aikaan. Ja kaikesta huolimatta haluan tulla kunnon valokuvaajaksi.”
Sodan jälkeen Leo Montonen piti pientä kyläkauppaa kotitalonsa peräkamarissa. Tarjolla oli perustarvikkeita (jauhoja, hiivaa, silliä), mutta myös ainakin kenkiä, joita jäämistöstä löytyi. Lenni-veli piti omaa kyläkauppaa Ruokotaipaleessa. Sieltä Leo haki tarvikkeita Sääskeen omatekoisella hydrokopterillaan.
Olen tehnyt Montosen tuotannosta kirjan Veskansan tarina Leo Montosen valokuvin yhdessä Päivi-Maria Jaatisen kanssa vuonna 2019. Sen jälkeen olen työstänyt Montosen aineistoa. Olen digitoinut kaikki yli 800 negatiivia ja lähes 2.000 vedosta. Toimitan niistä laajan kuvateoksen.
Leo Montosen perikunta on luovuttanut Leon kuvien kaikki tekijänoikeudet minulle.
