Olen kuvannut Lissabonissa neljällä hautausmaalla. Niitä on siellä yhdeksän.
Meillä Suomessa omaisten ruumiit on pääasiassa haudattu kirkkomaiden uumeniin. Lissabonilaiset ystäväni eivät käytä tuota ilmausta, vaan he sanovat:
– Meidän suku ON Prazéresin hautausmaalla.
Portugalilainen hauta onkin usein pieni talo tai mausoleumi, jossa voi olla kymmenenkin arkkua. Jokaiseen hautarakennukseen on olemassa avain, jonka saa hautausmaan valvojalta.
Yhden haudan ovi oli raollaan. Kävin sisällä ja otin kuvan.
Etenkin juhlapyhien alla portugalilaiset käyvät siivoamassa sukunsa haudat, vaihtavat lattioille puhtaat matot ja puulla verhoiltujen sinkkiarkkujen päälle puhtaat, valkoiset kankaat.
Lissabonin hautausmaista vanhin on Cemitério do Prazéres. Joulun alla tapasin siellä 84-vuotiaan kivenhakkaaja Olimpion. Hän veisti käsin uusia tietoja vanhaan laattaan.
Prazéres on mielenkiintoinen nimi hautausmaalle, koska sana tarkoittaa mielihyvää ja iloa.
Cemitério do Prazéres on perustettu vuonna 1833, jolloin laaja koleraepidemia koetteli Portugalia. Samana vuonna – myös koleran vuoksi – perustettiin Cemitério do Alto de São João, ”itäinen hautausmaa”, joka sijaitsee korkealla mäellä, itäisessä Penha de Françan kaupunginosassa. Nämä kaksi vanhaa leposijaa ovat olleet pääkohteeni, joihin vielä palaan.
Prazéresin hautausmaalta näkyy huhtikuun 25. päivän silta, Ponte 25 de Abril (ent. ”Salazarin silta”). Se ylittää Tajo-joen, yhdistäen Lissabonin ja Almadan. Sillan nykyinen nimi viittaa vuoden 1974 verettömään Neilikkavallankumoukseen, jolloin portugalilaiset vapautuivat diktaattori Salazarin vallasta.
